Elämän murusia

Ilman huumoria, elämä olisi tylsää. Ilman rohkeutta, elämä olisi vaikeaa. Ilman rakkautta, elämä on toivotonta. Ilman ystäviä semmoisia kuin sinä, elämä on mahdotonta.  Oon jo pidemmän aikaa pohtinut mun ihania ystäviä ja miettinyt miten raskaus ja lapsen saaminen tuntui vahvistavan toisia ystävyyksiä ja ajavan toisia ystävyyksiä heikoille jäille. On muutama, ennen niin tärkeä, ihminen lähes kadonnut elämästä. Yksi sellainen on ihminen, kenet oon tuntenut yli 20 vuotta. Viimeksi näin hänet varmaan kuukausi ennen Pikku-Murun syntymää, sen jälkeen olemme olleet yhteydessä maksimissaan kolme kertaa. Yritin saada häntä käymään ja katsomaan meitä, mutta koska hän vihaa lapsia, ei tullut. Sen jälkeen olen miettinyt, voinko oikeasti sanoa sellaista ihmistä ystäväksi. Olen aina pitänyt hänen "lapsi-inhoaan" vähintäänkin outona, mutta nyt, kun mulla on se oma pieni joka on elämää tärkeämpi, tuollainen ajattelu kuvottaa. Ehkä mun maailma on valoisampi...

Joo. Unikoulu. Pikku-Muru 8kk ja vähän päälle. Ei suostu nukahtamaan jos istutaan vieressä, tai tassutellaan, tai juodaan maitoa, tai luetaan satu, tai jätetään yksin tai tai tai ... Nyt Muru on muutaman viikon työmatkalla ja aion sillä aikaa hoitaa nukahtamisen kuntoon. Ellen romahda pienen itkuun ennen sitä. Eilen aloitin (viralliset termit hukassa!) minuuttinukutuksen. Eli vein nukkumaan toivotin hyvät yöt ja lähdin huoneesta. Alkoi huuto, odotin 1min ja menin huoneeseen takas, laitoin tutin ja taputin hetken ja lähdin pois. Sit taas huuto alkoi, odotin 2min ja menin takas jne. Pikku-Muru unessa tosi nopeesti, kävin siellä vaan muutaman kerran. Jee, tää toimii! :) Ja, KOSH! Tänään ei. Kävin moooonta kertaa taputtelemassa, toinen ihan nukuksissa ja vaan huutaa ja pyrkii pystyyn. Kokeilen vielä huomenna ja jos ei toimi, ostan kirjan mitä on kehuttu: Unihiekkaa etsimässä. Niin kovin mielelläni istuisin vaikka lapsen vieressä ja pitäisin kädestä kiinni, niin kauan että nukahtaa, mutta ...